Sokeriton elämä

Riippuvuudesta ei parane koskaan, mutta sen kanssa voi (kuulemman) oppia elämään. Näin on myös sokeririippuvuuden kohdalla. Ainoa keino riippuvuudesta toipumiseen on riippuvuutta aiheuttavan aineen käytön (tai toiminnan) täydellinen lopettaminen. Sokeririippuvuuden kohdalla tämä tarkoittaa lyhyesti sanottuna kaiken sokerin, vaaleiden jauhojen ja alkoholin poistamista ruokavaliosta.
Se onkin sitten helpommin sanottu kuin tehty, sillä pakkausselosteita tutkiessa olen huomannut että mitä ihmeellisimpiin asioihin on lisätty sokeria jossain muodossa. Esimerkiksi käytännössä kaikista leikkeleistä, makkaroista, pekoneista jne. löytyy sokeria ja muun muassa maissitärkkelystä on tungettu aivan joka paikkaan. Lisäksi muun muassa keinotekoiset makeutusaineet, kahvi ja laktoosi ovat sokerittomassa ruokavaliossa kiellettyjen listalla. Mitä ihmettä sitä sitten saa syödä?
Ruokavaliosta on alkuun tarkoitus poistaa aivan kaikki sokeri ja sokerin tavoin elimistössä toimivat aineet, mutta tulevaisuudessa jotain voi varovasti yrittää ottaa takaisin ruokavalioon. Jokaisen elimistö toimii eri tavalla ja mikä sopii toiselle ei välttämättä sovi toiselle ja päin vastoin. Tämän vuoksi kokeilemalla löytyy lopulta itselle sopiva ruokavalio, jota on tarkoitus noudattaa elämän loppuun saakka.

Itse aloitin sokerittoman ruokavalion ensimmäistä kertaa viime heinäkuussa luettuani Bitten Jonssonin Sokeripommin. Suosittelen tätä kirjaa luettavaksi kaikille, joita aihe kiinnostaa tai jotka tunnistavat itsensä mahdollisesti sokeririippuvaiseksi. Bitten Jonssonin testin löydät tästä linkistä. Itselleni Sokeripommi oli silmät avaava kokemus. Kirja tuntui kertovan suoraan omasta elämästäni. Ja vihdoin sain kuulla syyn jatkuvasti pahenevaan ahmimiseeni - olen sokeririippuvainen. Ahmimiseni ei johdu sittenkään vain huonosta itsekurista ja syömishäiriöstä eli psyykkisistä asioista, vaan siihen on oikeasti myös fysiologinen selitys. Kun saan sokeria, en pysty lopettamaan, sillä kehoni huutaa lisää. Tämä tieto oli toisaalta huojentava, mutta myös ahdistava... Miten muka pystyn elämään koko elämäni ilman sokeria??? Sokeri ja "herkut" ylipäätään ovat jotenkin aina olleet minulle tietynlainen turva ja pelastaja, vaikka aina jälkeenpäin siitä seuraakin syyllisyyttä, häpeää, itseinhoa, masennusta ja kaikkea muuta yhtä mukavaa. Miten jokin niin paljon pahaa aiheuttava voi samalla olla niin tärkeää ja turvallista? Omituista... mutta totta...

Päätin kokeilla tätäkin oljenkortta, sillä tuntuu että kaikki muu on jo koitettu. Olen aivan lopen kyllästynyt ahmimiseni aiheuttamiin negatiivisiin seurauksiin. Ahmimisen seurauksena koen aina syyllisyyttä ja häpeää, inhoan itseäni ja näen itseni peilistä aivan kamalana. Masennus pahenee, en halua enkä jaksa tehdä mitään, mikään ei kiinnosta. Jään pois sopimistani sosiaalisista tilanteista, sillä koen olevani niin paksu ja kamala, etten kehtaa lähteä ihmisten ilmoille. Pelkään että muut näkevät että olen ahminut ja/tai lihonnut. Syöminen menee kaiken muun edelle ja silloin kun syön, en halua tehdä mitään muuta. Syöminen tuo sillä hetkellä niin suurta nautintoa, että haluan vain olla rauhassa, istua sohvalla ja syödä. Mieheni jää tällöin myös täysin vaille huomiota, kun syöminen menee hänenkin ohitseen tärkeysjärjestyksessä. Syöminen on tärkeämpää kuin syleily tai seksi. Ja sitten kun ahmiminen on ohi, koen itseni niin epäseksikkääksi, etten halua edes ajatella seksiä. Näin ollen pitkät ahmimisputkeni eivät voi olla vaikuttamatta oman henkisen hyvinvointini lisäksi myös parisuhteeseemme. Olemme olleet yhdessä 10 vuotta ja mieheni on ollut tukenani koko tämän ajan ahmimishäiriöni kanssa. Nyt alkaa miehellenikin jo riittää, sillä tilanne pahenee pahenemistaan ja ahmimisputket pitenevät. Tämän täytyy loppua, sillä en ole varma kauanko mieheni enää jaksaa ja mieheni on minulle kaikki kaikessa. Onneksi saamme puhuttua asiasta.

"Uusi elämä"

Ahmimisen päätteeksi päätän aina, että nyt se loppuu, huomenna alkaa "uusi elämä". Ja kun huominen koittaa, aamupäivä menee yleensä hyvin, mutta viimeistään illalla päätän että "vielä tänään, huomenna tämä loppuu". Ja tämä toistuu päivästä toiseen... Joskus saatan onnistua päivän tai pari ja sitten kierre alkaa alusta, joskus voi mennä hyvin viikko tai parikin, kunnes taas retkahdan.

Heinäkuussa kun aloitin ensimmäistä kertaa sokerittoman ruokavalion, kaikki sujui upeasti yli kuukauden!!! Ja voi että miten hyvin ihminen voikaan voida - ainainen väsymys oli viikon jälkeen poissa, olin energinen, iloinen ja voin kaikin tavoin paremmin kuin aikoihin. Ihana tunne! Se siis toimii ja se on aivan varmasti vaivan arvoista! :)

Noh, sitten alkoi koulu ja jotain tapahtui... tuli ensimmäinen retkahdus. Retkahdukset kuuluvat paranemisprosessiin, eikä niiltä yleensä voi välttyä. Tällöin retkahdus kesti viikon, jonka jälkeen meni taas pari viikkoa hyvin, vaikkakin vieroitusoireet olivat ensimmäisen viikon aivan järkyttävät. Totaalista väsymystä, järjetöntä himoa, päänsärkyä, ahdistusta, käsien tärinää jne. Silti selvisin niistä, mutta taas tuli retkahdus. Tämän jälkeen kaikki onkin sitten mennyt pieleen...

Olen yrittänyt aloittaa alusta useaan kertaan, käytännössä joka päivä, mutta en ole saanut ahmimisputkea poikki. Kuukausi meni ahmiessa ja homma riistäytyi käsistä aivan täysin. Edellisessä kirjoituksessa kirjoitinkin hieman tarkemmin siitä. Viime viikonloppuna keskustelimme vakavasti mieheni kanssa asiasta ja hän kertoi myös omista tunteistaan ja väsymyksestään tilanteeseen. Ymmärrän aivan täysin mieheni väsymyksen. Ei ole varmasti helppoa katsoa vierestä touhuani ja yrittää auttaa, varsinkin kun syömiseni johtaa siihen, että emme voi tehdä yhdessä mitään, koska minun täytyy saada istua sohvalla ja syödä... En halua menettää miestäni riippuvuuteni vuoksi!

Maanantaina sitten alkoi taas "uusi elämä" ja toistaiseksi olen onnistunut pysymään sokerittomassa ruokavaliossa. Vaikeaa se on ollut! Vieroitusoireet tuntuvat vain pahenevan koko ajan, mutta toisaalta onko se ihme jos on kuukauden ahminut putkeen? En jaksa tehdä muuta kuin käydä töissä ja nukkua... Masentaa, ahdistaa, mikään ei kiinnosta. Kädet tärisevät, hikoilen hulluna ja päätä särkee koko ajan. Ensimmäinen päivä meni himojen suhteen melko helposti, toinen päiväkin vielä ihan ok, mutta keskiviikkona alkoivat vaikeudet. Himo oli illalla niin hirveä, että itkin, raivosin ja tärisin. Tiedän, että liikkeelle lähteminen auttaisi, mutta en kyennyt siihenkään. Istuin sikiöasennossa sohvalla ja kärsin. Olin aivan valmis luovuttamaan, mutta mieheni onnistui auttamaan minut siitä eteenpäin. Eilinen ilta oli aivan samanlainen. Tänään on mennyt toistaiseksi paremmin, toivotaan että pahin olisi ohi!

Mikä ihmeen sokeririippuvuus?

Sokeririippuvuudesta on viime aikoina alettu puhua runsaasti mediasta. Ja hyvä niin! Ehkä jonain päivänä voin itsekin kertoa ihmisille olevani sokeririippuvainen ilman, että asiaa kyseenalaistetaan tai minua katsotaan kuin hullua. Toki olen asiasta kertonut läheisimmille ihmisille kuten aviomiehelleni, mutta vain harva ystävistäni tietää minulla olevan minkäänlaista ongelmaa syömisen kanssa.

Ruokariippuvuutta ei ole vielä virallisesti diagnosoitu sairaudeksi, mutta monet tutkijat, alan ammattilaiset ja etenkin sokeririippuvuudesta itse kärsivät ihmiset ovat varmoja, että se sitä on. Ruokariippuvuuden yleisin muoto on sokeririippuvuus. Norjassa, Ruotsissa ja Islannissa sokeririippuvuutta ollaan hoidettu jo vuosikausia. Suomessa on vasta viime aikoina alettu pitää luentoja ruoka- ja sokeririippuvuudesta sekä hoitaa kyseisiä sairauksia AA:sta tutun 12 askeleen ohjelman mukaisesti. (Lue lisää Ylensyöjälle ei riitä pala kakkua ja Salakäyttöä, häpeää ja voimattomuutta)

Sokeririippuvuus on aivoperäinen, krooninen sairaus, kuten kaikki muutkin riippuvuudet. Sillä on muiden riippuvuuksien tapaan runsaasti psyykkisiä, fyysisiä ja sosiaalisia vaikutuksia. Riippuvuutta määrittää pakonomaisuus, hallitsemattomuus, liiallisuus ja elämän kaventuminen. Riippuvuus ei synny hetkessä vaan pitkän riippuvuutta aiheuttavan aineen käytön tai toiminnan seurauksena. Riippuvuus tunnistetaan usein vasta kun sen haittavaikutukset ihmisen fyysiselle ja psyykkiselle terveydelle alkavat näkyä, jos silloinkaan. Riippuvuus oireilee usein toistuvin jaksoin ja oireet voivat olla välillä jopa kokonaan poissa, mutta palaavat ajan mittaan - usein entistä pahempina. Sokeririippuvuuden oireita ovat muun muassa hermostuneisuus, mielialan vaihtelut, vapina, unettomuus, masennus, uupumus, päänsärky, tulehdukset, ärtymys, pakonomaiset ajatukset, hikoilu, pahoinvointi sekä makean, suolaisen ja rasvaisen ruoan sekä alkoholin himo... ja niin edelleen, lista on lukemattoman pitkä. Lisäksi riippuvuus aiheuttaa usein sosiaalisten tilanteiden välttelyä ja eristäytymistä eikä ennen iloa tuottaneet asiat enää innosta. Huume (tässä tapauksessa sokeri) menee kaiken muun edelle, eikä muuta enää jaksa tehdä. Toiset ovat biokemiallisesti herkempiä erilaisille riippuvuuksille kuin toiset, eikä tahdonvoimasta ole apua silloin kun jokin asia todella koukuttaa. (Lue lisää Myllyhoito - ruokariippuvuus ja ruokariippuvuus.fi)

Mikä on sitten ero syömishäiriön ja sokeririippuvuuden välillä?

Esimerkiksi BED eli ahmintahäiriö voi ahminnan kroonistuessa muuttua ruokariippuvuudeksi. Syömishäiriöt saattavat johtaa riippuvuussairauden syntymiseen, mutta kaikista syömishäiriöisistä ei koskaan tule riippuvaisia. Raja syömishäiriöiden ja ruokariippuvuuden välillä on häilyvä. Suurin ero on, että syömishäiriöstä kärsivä voi oppia syömään kaikkia ruoka-aineita kohtuudella, kun taas ruokariippuvainen ei tähän pysty. Syömishäiriöstä siis voi parantua. Ruokariippuvuus on puolestaan krooninen sairaus joka vaatii jatkuvaa hoito koko loppu elämän ajan. Riippuvuudenkin kanssa oppii elämään, mutta se vaatii pysyviä muutoksia elämäntavoissa. (Lue lisää ruokariippuvuus.fi)

Itse olen jo aikoja sitten sairastunut BED:n eli ahmimishäiriöön. En osaa sanoa milloin se on muuttunut sokeririippuvuudeksi, sillä syömishäiriöni on pahentunut koko ajan vuosien varrella. Minulla ahmiminen kohdistuu aina johonkin ns. "hyvään" eli karkkiin, suklaaseen, sipseihin, chilipähkinöihin, jäätelöön, leivonnaisiin jne. Yleensä ahmimiseni tapahtuu iltaisin. Vielä muutamia vuosia sitten saatoin hakea kaupasta vain suklaalevyn tai vain sipsipussin ja syödä sen, mutta nykyään tyhjennän koko kaupan herkkuvarastot, tai ainakin melkein... Tuntuu, että tarvitsen koko ajan vain enemmän ja enemmän ja mikään ei kohta enää riitä. Syön kunnes minulla on niin huono olo, että en yksinkertaisesti enää pysty laittamaan mitään suuhuni ja sitten voin mennä nukkumaan. Jos ostan kaupasta liian vähän herkkuja, tyhjennän kaikki kaapit kunnes saan kiintiöni täyteen - en tajua miksi on pakko tulla huono olo, että voi lopettaa.

Viimeisen kuukauden aikana olen lähes joka ilta leiponut mutakakun ja syönyt sen yksin jäätelöpaketin kera ja lisäksi vielä 300 grammaa irtokarkkeja tai suklaalevy tai sipsejä tai sitten olen tehnyt vielä pellillisen kaurakeksejä - välillä jopa lähes kaikkea tätä. Olen ostanut ainakin viisi kilon pakettia sokeria ja useita rasvapurkkeja viimeisen kuukauden aikana leipomuksiani varten... Homma on karannut aivan käsistä! Yhtenä iltana käytiin mieheni kanssa pitsalla, jonka jälkeen mentiin jalkapallomatsiin. Mieheni on hyvä syömään ja hän syö suuria annoksia. Hän tuli aivan täyteen pitsasta ja kahdesta oluesta, minä vasta aloittelin... sen jälkeen ostin matsiin mukaan vielä ison tuplan ja jumbopussin karkkia ja vetäisin ne siinä ensimmäisen puoliajan alkupuolella. Miten voi noin 60 kiloiseen naiseen mahtua niin paljon? Määrät ovat kasvaneet aivan järjettömiksi! Ja niin, on sitä painoakin tullut lähes 10 kiloa takaisin viimeisen kuukauden aikana ja se jos mikä on syömishäiriöiselle todella ahdistavaa...

Esittäytyminen

Olen hieman alle kolmekymppinen nainen, asun aviomieheni ja koirani kanssa Espoossa. Olen harrastanut joukkuevoimistelua aivan pienestä lapsesta saakka, parhaimmillaan treenejä oli teini-iässä 10 kertaa viikossa. Joukkueemme oli aivan Suomen huipulla, joten treenaaminen oli kovaa, eikä sillä mitä söi ollut juuri väliä kun paino pysyi kurissa treenaamisen ansiosta.

Olen ollut lapsesta asti herkkujen perään ja muistan jo melko nuorena kolunneeni kaikki kaapit läpi makeanhimoissani ja jos mitään herkkua ei löytynyt, tein kakkutaikinan ja söin sen raakana. Syömiseni ei ole siis ollut normaalia niin kauan kuin muistan, ei ehkä koskaan, mutta ongelmat alkoivat vasta kun sitten lopetin joukkuevoimistelun 18 vuotiaana. Jatkoin syömistä samaan tapaan kuin aiemmin, mutta liikunta putosi kymmenestä treenistä viikossa nollaan, joten selvähän se on että paino alkaa nousta. Syöminen alkoi tulla ongelmaksi, sillä huomasin etten yksinkertaisesti pystynyt olemaan syömättä herkkuja vaikka olin niin päättänyt. Syöminen aiheutti ahdistusta, mutta myös herkuista kieltäytyminen oli vaikeaa ja jokapäiväisistä päätöksistä huolimatta retkahduksia tapahtui koko ajan. Alkoi "vain tänään" -aikakausi. "Uusi elämä" alkoi aina huomenna tai maanantaina tai kaverin synttäreiden jälkeen jne. Ja tämä aikakausi jatkuu vielä tänäpäivänäkin.

Minulla diagnosoitiin BED (Binge Eating Disorder) eli ahmimishäiriö 19 vuotiaana. Tämä tarkoittaa sitä, että ahmin suuria määriä herkkuja, mutta toisin kuin bulimiassa, en oksenna. Masennukseen sairastuin 22 vuotiaana. Näiden kanssa olen taistellut päivästä ja vuodesta toiseen ja tilanne vain pahenee koko ajan. Olen käynyt psykoterapiassa, ravitsemusterapiassa ja kokeillut kaikennäköisiä omahoitokonsteja, mutta mikään ei auta. Minulla herkkujen syömisessä on kaikki tai ei mitään periaate. Jos syön yhden keksin tai kakun palan, hetken päästä himo on niin suuri, että käyn ostamassa kaupan tyhjäksi herkuista.

Pahimmillaan painoindeksini oli 29 eli oli minulla toki hieman ylipainoa, mutta niillä herkkumäärillä painoa olisi voinut olla huomattavasti enemmänkin. Nykyään olen normaalipainoinen. Olen jojo-laihduttaja ja tästä syystä olen saanut painoni pidettyä vuosien varrella edes jotenkin kontrollissa. Toisin sanoen ahmimisputkien jälkeen pystyn aina hetken syömään nätisti, jolloin saan kompensoitua ahmimisen aiheuttamaa tuhoa. Painoni voi helposti vaihdella 5 kiloa viikossa ahmimisen ja laihdutuksen vuorottelussa. Oli meneillään sitten ahmimis- tai laihdutuskausi, syöminen tai syömisestä kieltäytyminen ovat käytännössä koko ajan mielessäni. Syöminen siis hallitsee täysin elämääni.

Nykyään käyn keskustelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Hän on osoittautunut minulle suureksi avuksi, sillä hän näki minussa jotain mitä kukaan muu ei ole koskaan nähnyt, tai ei ole ainakaan tuonut sitä esille. Hän näki minussa sokeririippuvaisen. Luin hänen suosituksestaan heinäkuussa Bitten Jonssonin kirjan Sokeripommi ja se avasi silmäni. Kirja oli kuin kertomus omasta elämästäni. Ja kirjan ansiosta ymmärsin, että ahmimisessani kyse ei ole vain tahdonvoiman puutteesta tai heikosta itsekurista, vaan minulla on ihan oikeasti fyysinen riippuvuus sokeriin. Tieto oli sekä huojentava että ahdistava, sillä riippuvuus tarkoittaa kroonista sairautta, josta ei ole muuta ulospääsyä kuin totaalinen kieltäytyminen addiktoivasta aineesta. Tästä tarkemmin seuraavassa kirjoituksessa.