Olen hieman alle kolmekymppinen nainen, asun aviomieheni ja koirani kanssa Espoossa. Olen harrastanut joukkuevoimistelua aivan pienestä lapsesta saakka, parhaimmillaan treenejä oli teini-iässä 10 kertaa viikossa. Joukkueemme oli aivan Suomen huipulla, joten treenaaminen oli kovaa, eikä sillä mitä söi ollut juuri väliä kun paino pysyi kurissa treenaamisen ansiosta.
Olen ollut lapsesta asti herkkujen perään ja muistan jo melko nuorena kolunneeni kaikki kaapit läpi makeanhimoissani ja jos mitään herkkua ei löytynyt, tein kakkutaikinan ja söin sen raakana. Syömiseni ei ole siis ollut normaalia niin kauan kuin muistan, ei ehkä koskaan, mutta ongelmat alkoivat vasta kun sitten lopetin joukkuevoimistelun 18 vuotiaana. Jatkoin syömistä samaan tapaan kuin aiemmin, mutta liikunta putosi kymmenestä treenistä viikossa nollaan, joten selvähän se on että paino alkaa nousta. Syöminen alkoi tulla ongelmaksi, sillä huomasin etten yksinkertaisesti pystynyt olemaan syömättä herkkuja vaikka olin niin päättänyt. Syöminen aiheutti ahdistusta, mutta myös herkuista kieltäytyminen oli vaikeaa ja jokapäiväisistä päätöksistä huolimatta retkahduksia tapahtui koko ajan. Alkoi "vain tänään" -aikakausi. "Uusi elämä" alkoi aina huomenna tai maanantaina tai kaverin synttäreiden jälkeen jne. Ja tämä aikakausi jatkuu vielä tänäpäivänäkin.
Minulla diagnosoitiin BED (Binge Eating Disorder) eli ahmimishäiriö 19 vuotiaana. Tämä tarkoittaa sitä, että ahmin suuria määriä herkkuja, mutta toisin kuin bulimiassa, en oksenna. Masennukseen sairastuin 22 vuotiaana. Näiden kanssa olen taistellut päivästä ja vuodesta toiseen ja tilanne vain pahenee koko ajan. Olen käynyt psykoterapiassa, ravitsemusterapiassa ja kokeillut kaikennäköisiä omahoitokonsteja, mutta mikään ei auta. Minulla herkkujen syömisessä on kaikki tai ei mitään periaate. Jos syön yhden keksin tai kakun palan, hetken päästä himo on niin suuri, että käyn ostamassa kaupan tyhjäksi herkuista.
Pahimmillaan painoindeksini oli 29 eli oli minulla toki hieman ylipainoa, mutta niillä herkkumäärillä painoa olisi voinut olla huomattavasti enemmänkin. Nykyään olen normaalipainoinen. Olen jojo-laihduttaja ja tästä syystä olen saanut painoni pidettyä vuosien varrella edes jotenkin kontrollissa. Toisin sanoen ahmimisputkien jälkeen pystyn aina hetken syömään nätisti, jolloin saan kompensoitua ahmimisen aiheuttamaa tuhoa. Painoni voi helposti vaihdella 5 kiloa viikossa ahmimisen ja laihdutuksen vuorottelussa. Oli meneillään sitten ahmimis- tai laihdutuskausi, syöminen tai syömisestä kieltäytyminen ovat käytännössä koko ajan mielessäni. Syöminen siis hallitsee täysin elämääni.
Nykyään käyn keskustelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Hän on osoittautunut minulle suureksi avuksi, sillä hän näki minussa jotain mitä kukaan muu ei ole koskaan nähnyt, tai ei ole ainakaan tuonut sitä esille. Hän näki minussa sokeririippuvaisen. Luin hänen suosituksestaan heinäkuussa Bitten Jonssonin kirjan Sokeripommi ja se avasi silmäni. Kirja oli kuin kertomus omasta elämästäni. Ja kirjan ansiosta ymmärsin, että ahmimisessani kyse ei ole vain tahdonvoiman puutteesta tai heikosta itsekurista, vaan minulla on ihan oikeasti fyysinen riippuvuus sokeriin. Tieto oli sekä huojentava että ahdistava, sillä riippuvuus tarkoittaa kroonista sairautta, josta ei ole muuta ulospääsyä kuin totaalinen kieltäytyminen addiktoivasta aineesta. Tästä tarkemmin seuraavassa kirjoituksessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti